Junareissu

"Voi hemmetti nyt!" ähkäisee Aki kaatuessaan.

"Ei saa myöhästyä, ei missään tapauksessa."

Aki kerää lumiselta jalkakäytävältä laukkunsa sekä kadulle levinneet paperinsa. Pikkutyttö kadun toiselta puolelta katselee Akin taistelua. Aki ei huomaa tytön ja muiden ihmisten vilkaisuja. Hän punnertaa itsensä ylös vasemman kätensä varassa. Akin selkää vihlaisee ja hänen kasvonsa vääristyvät tuskasta.

"Pakko jaksaa, saatana." miettii Aki

Hän taistelee itsensä ylös ja jatkaa juoksuaan juna-asemalle. Taivaalta sataa lunta hiljalleen. Pikku pakkanen on laskeutunut Akin kotikaupunkiin Poriin jossa on juuri menossa vilkkaimmat joulu-markkinat. Hän juoksee kaupungin halki myöhästyttyään bussista. Ajatukset pyörivät hänen päässään.

"Pakko ehtiä siihen junaan"

Hän vilkaisee rannekelloaan ja on törmätä vanhukseen joka tulee kauppakeskuksesta hänen eteensä.

"Anteeks!" huutaa Aki miehelle jatkaessaan juoksuaan

Hänellä on kiire työhaastatteluun Tampereelle. Aki on koulutukseltaan tradenomi ja hän on kyllästynyt elämäänsä Porissa. Työpaikka on tylsä, hän ei voi sietää työtä joka on päivästä toiseen samaa mielikuvituksetonta taapertamista. Hän haluaa haasteita elämälleen. Työpaikan saaminen Tampereelta toisi Akille hänen haluamiaan haasteita, uusia kavereita, ehkäpä jopa kauniin tyttöystävän. Aki ja hänen tyttöystävänsä ovat laittaneet seurustelusuhteensa telakalle jatkuvista riidoista johtuen. Akista tuntuu että hän kuihtuu Porissa ja tylsässä työssään, tyttöystävällä sen sijaan on vakituinen paikka mukavassa työpaikassa Porilaisessa hammashoitolassa. Tämä ristiriita Akin päässä ajaa hänet pois Porista. Hän juoksee. Juokseminen pakkasessa kostuttaa Akin silmät ja tuo syljen suuhun, hänen tekisi mieli pysähtyä mutta ei pysty siihen, hänen on pakko jatkaa juoksuaan. Tapaaminen Tampereella alkaa kello 14 ja jos hän ei ehtisi junaan, kuihtuisivat pienetkin odotuksen riippeet paremmasta elämästä isommassa kaupungissa ja paremmassa työpaikassa.

Vatsaa alkaa vääntää hänen juostessaan läpi kaupungin. Hän tuntee rinnassaan sydämensä sykkeen.

"Vielä vähän matkaa" hän miettii

Vihdoin hän saapuu asemalle. Hän kuivaa silmänsä hanskoihinsa ja kiipeää junan kyytiin. Parempi elämä odottaa ja Aki on ylpeä siitä.

Juna kiitää tasaista vauhtia ja Akin hengitys on vihdoin tasaantunut. Hän on ajatellut kaiken valmiiksi, Tampereella nopeasti vaikka taksin kyytiin jos ei muuten löytäisi määränpäähänsä. Hän sulkee silmänsä ja torkahtaa. Hänen mieleensä tulee muistot tyttöystävästään Minnasta Porissa. Aki rakasti Minnan huumoritajua, hänen kanssaan Aki oli voinut kerrankin olla oma itsensä eikä hänen tarvinnut teeskennellä olevansa jotain mitä ei ole. Minna ja Aki olivat olleet yhdessä 2 vuotta ja Akilla oli tullut jo mieleen jopa kihlata Minna mutta lähiaikoina pahentuneet riidat olivat saaneet Akin muuttamaan mielensä ja viimeinen niitti suhteeseen oli Akin saama kutsu työhaastatteluun Tampereelle.

Hän avaa silmänsä ja huomaa olonsa rentoutuneen. Mitä hän on nyt tekemässä? Aki puree hampaita yhteen kuin kieltääkseen itseltään itsekkään tekonsa. Minna oli itkenyt niin paljon Akin kertoessa lähdöstään. Hän kääntää katseensa ulos junan ikkunasta kuin kieltävänsä kaipuunsa Minnaan.

"Minna..." hän ajattelee mielessään.

Konduktööri saapuu vaunuun ja Akin ajatus katkeaa.

"Tarkastetaan matkaliput" konduktööri ilmoittaa

Aki kaivaa reppunsa pikkutaskusta matkalipun ja näyttää sen tarkastajalle. Hän kääntää päänsä jälleen ulos syventyy jälleen ajatuksiinsa. Mitä erikoista Tampereella silti olisi? Eihän hän edes tunne sieltä ketään ja olisiko uusi työpaikka sittenkään kaiken uuden onnen siemen? Takana olevalta penkiltä kuuluu naisen ääni. Aki kääntyy katsomaan.

"Hei, olisiko sulla kynää lainata" kysyy nuori nainen

"Pitäis täyttää joku VR:n kyselylomake eikä tää mun kynä toimi"

Aki jähmettyy. Ääni oli aluksi kuulostanut aivan Minnalta. Aki havahtuu.

"Öö, ei mulla taida olla kynää, sori vaan" hän vastaa

"Ok, ei mitään sitten" tyttö vastaa

Akilla on kyllä kynä mukanaan mutta hän halusi tilanteesta vaan helposti irti. Hän kääntää katseensa jälleen ulos junan ikkunasta. Ulkona sataa lunta ja lumikiteet ohi kiitäessään kuin laser-säteitä. Ohi vilahtaa puita, latoja, tienpätkiä. Aki unohtaa matkansa tarkoituksen ja keskittyy vain maisemien seuraamiseen. Kohta olisi taas joulu. Mitähän ostaisi lahjaksi kaikille? Äidille ja isälle, siskolle ja pikkuveljelle.. Minnalle.. Hän tuntee taskussaan värinää. Viesti. Aki kaivaa kännykkänsä taskustaan, viesti Minnalta.

"Mä rakastan sua, toivottavasti saat se työn. Soittelethan kuitenkin vielä?" Aki puree hampaitaan.

"Hitto soikoon" hän ajattelee.

Juna saapuu asemalle. Aki pukee päällensä rauhallisesti, nostaa repun selkäänsä ja astuu junasta asemalle. Tampere. Hän on perillä. Asema on täynnä ihmisiä. Joulu tuntuu yhdistävän ihmisiä miettii Aki. Voisikohan täällä polttaa tupakan, tuskin tulee edes tuttuja vastaan, ei ainakaan vanhemmat jotka eivät polttamista hyväksy. Sytyttäessään tupakkaansa hän huomaa vastakkaisella raiteella tytön ja pojan hyvästelevän toisensa. Poika rutistaa tyttöä ja kyynel laskeutuu pitkin poskia. Pari suutelee ja tyttö nousee junaan. Poika istuutuu penkille ja painaa päänsä käsiinsä. Tupakka polttaa Akin käsiä, hän heittää sen maahan. Puhelin soi, "Aki" hän vastaa.

"No terve Aki, täällä Olavi" puhelimesta kuuluu. Olavi on Akin haastattelija työhaastattelussa.

"No moi."

"Mitäs, tänäänhän oli se haastattelu, oletko tulossa?" kysyy Olavi.

Aki katsoo vastapäätä istuvaa nuorta poikaa silmät jähmettyneenä. Hän istuu alas.

"Joo, tota.." hän takertelee

"Itse asiassa myöhästyin junasta ja oon menossa just takasin kotiin"

"Aha, just.." vastaa Olavi hämmentyneenä

"Niin tota, mulle luvattiin töistä vähän muutoksia, ja ehkä lisää palkkaakin. Taidan vielä katsoo sen kortin. Sori hirveesti jos hukkasin teidän aikaanne" hän kertoo ja ottaa pipon päästään.

"No ei se tietty mitään, ymmärrän. Onhan noita hakijoita. Pidä ittes miehenä, moro" lopettaa Olavi

"Joo, ok. Moro" vastaa Aki. Hän kaivaa askistaan toisen tupakan ja sytyttää sen. Lumisade on lakannut ja aurinko paistaa kirkkaan siniseltä taivaalta.